Page 158
Page 158
- Sidor ...
ja mistä ei ihmisen laps lie konsahan
tullut,
sinne, niin sinne on astua kaikkien pakko.
Sun rukouksesi kuolinvuotehellas
on saamas kanteloisen viime kaiku,
on lähteväisen linnun joutsenlaulu,
mi rientää aikoo kohti — surmoansa!
Sä poistut näyttämöltä, yksilö,
mut tuhannet sun sijaas tulvaa kohta;
sun lakkas laulus, saammui kaunis kannel,
vaan luonnon yhteissoitto tuot’ ei tunne.
Elämä kulkevi kulkuaan
kuin kuoleman armoton valta
ja soittaen jättikanneltaan
se ohjaa, ohjaa taivaan, maan,
ja täyttää voimalla ilmavyön.
Elon virttään vanhaa, mutta aina uutta
soittaa, soittaa jättikanteloinen
merten aavain aallokoissa,
korven aarnihongikoissa,
soittaa kuohuissa koskien