Page 38
Page 38
- Sidor ...
En konsana taipua voisi anomaan hänen
pöydältään —
„Siis lapseni, kai sinä myönnyt, ett’
ennen me näännytään!"
Hän painaa raukkaa lastaan hellempähän
rinnoilleen,
ja syksyn kalsea viima vie silmästä
kyyneleen.
Vaan kynttiläkruunut kirkkaat yön
selkään hohteen luo,
ja tuulonen soiton tahdit ulos seisojan
korviin tuo:
yhä hohtavat posket, uhkuu nais-rinnat
täyteläät,
yhä riemuitaan elämästä, siell’ ovathan
nuorten häät.
Mut ulkona kurjan silmä nyt äkkiä
leimahtaa,
niin hurjan säihkyvä katse yön selkään
tuikahtaa: